Lavalla

Huomaan nyt nelikymppisenä olevani lavaflirtti. Olen yrittänyt selvittää, miten tähän on tultu. Jäljet johtavat yläasteen ruotsin tunneille. Lauloimme nimittäin ruotsin kappaleita oopperatyyliin C-kaseteille.  Samoihin aikoihin koulullemme perustettiin näytelmäkerho. Olin heti messissä. Soitin teini-iässä myös pianoa, mutta kaikki siihen liittyvät esiintymiset olivat lähinnä kammottavia. Soittamiseen liittyi suorittamista, mutta näytteleminen oli huumaavaa heittäytymistä.

 

En kuitenkaan haaveillut näyttelijän ammatista. Haaveeni olivat sekava möykky kaikenlaista. Päädyin yliopistolle opettajakoulutukseen. Siellä huomasin kasvatuspsykologian harjoitusryhmässä näytteleväni hurmoksessa autistista oppilasta. Hämmästyksekseni olin myös (oudosti) rohkea. Pukeuduin opetusharjoitteluun tiukkoihin body-toppeihin, vaikka ohjaava opettaja katsoi minua paheksuvasti. Flirttailin myös häpeämättömästi solukämpän naapurin poikien kanssa. Lauloin pari vuotta kuorossa. Pidin esiintymisistä, en biisien harjoittelusta. Pohdin sekunnin draamapedagogiikan opintoja. En tehnyt niitä.

 

Minusta tuli opettaja. Sehän sopii tällaiselle, joka nauttii huomion keskipisteenä olemisesta. Parempi olisi kyllä jättäytyä sivummalle. Oppilaiden loistaa pitäisi, ei opettajan. Hukkasin itseni äitiyteen vuosiksi, niin kuin usein käy. Palasin töihin, opiskelin töiden ohella. Hämmästyin, mihin pystyin. Löysin kirjoittamisen, rakkaan asian kaukaa teini-iästä. Kesäkirjoituskurssin opettaja tuuppi rohkeuttani esille, yliopiston opettaja teki selväksi, että anna mennä; sinä pystyt ilman tuuppimisiakin.

 

Laulaminen ei koskaan merkinnyt minulle mitään erityistä. En osannut, enkä nauttinut. Eräänä päivänä löysin kuitenkin itseni vastaperustetun lauluryhmän harjoituksista. En löytänyt nuoteista oikeaa riviä, toisen laulaminen vieressä oli häiritsevää eivätkä hengittäminen ja laulaminen sopineet yhteen. Luovuttaminen ei kuitenkaan tullut kysymyksenkään, koska laulaminen oli todellakin jotain erityistä. Erityisesti yhdessä laulaminen. Saan kylmiä väreitä ja kyyneleet hulmahtavat silmiin, kun 17 ihmisääntä soi täydellisesti yhteen. Sen on pakko olla hyvin lähellä yhteyttä johonkin jumalalliseen.

 

Tämä lauluryhmä, joka sai minut löytämään laulamisen, sai minut myös takaisin lavalle, yli 20 vuotta näytelmäkerhon jälkeen. Esiripun taakse ja yleisön eteen. Huomaan jännittäväni juuri oikealla tavalla, herääväni henkiin esityksen alkaessa. Tanssin estoitta koreografioita, vaikka en hallitse aerobicin perusaskeleitakaan. Lavalla unohdan itseni ja olen enemmän kuin koskaan oma itseni yhtä aikaa. Lavalla haluan napata joka ikisen yleisössä pihteihini ja kertoa, kuinka mahtavaa elämä on.

 

Elämä on arjessa tarpomista, pimeitä aamuja ja huolta lähimmistä. Katson hämmästyneenä kuvia itsestäni lavalla. Niin varma itsestään, niin säteilevä. Löysin jotain huumaavaa lavalta.

 

Mistä sinä löydät oman huumasi?