Pystyn hyvin samaistumaan sienifriikkien vimmaan. Ei tekisi tiukkaakaan koikkelehtia tunti tolkulla metsässä tattien, vahveroitten ja haperoitten perässä. Siis jos tietäisi, missä ne on. Vaan kun ei tiedä.
Äitini on sukua vainukoirille. Hän löytää sieniä, vaikka niitä ei ole. Vaikka keksittäisiin sienipaljastin, äitini olisi tarkempi. Hän löytää sieniä lenkkireissulla, mökkireissulla, kyläreissulla ja kauppareissulla. Hupsista vaan ja pussissa on kolmekymmentä kanttarellia.
"Hei oikeesti voitko nyt kertoa, että mistä sä löydät noita koko ajan?!"
"Pitää vaan pitää silmät auki."
"Anna nyt herran tähden joku konkreettisempi vinkki, kun ei ole tullut silmät kiinnikään metsässä kuljettua! Niinku esim. että minkälaisesta paikasta kanttarellit löytyy?"
"No siinä lähellä pitää kasvaa koivuja."
"Mikä on lähellä? Kilsa? Metri? Ja montako koivua keskimäärin?"
"No eihän sitä nyt voi sanoa. Ne vaan sitten löytää."
Vaan eipä löydä. Äiti ne sienet tähän taloon tuo. Pussillisesta täydellisiä herkkutatteja valmistui tattirisotto, joka on yksinkertaisuudessaan yksi ihanimmista ruuista. Tatit paistetaan sipulin kanssa pannulla voissa tai öljyssä (metsäsienistä pitää muistaa haihduttaa ensin pannulla vesi pois). Risottoriisi kuullotetaan toisella pannulla ja keitetään sitten kasvis- tai kanaliemessä. Kun riisi on kypsää, sienet ja tatit kaadetaan sekaan. Lopuksi heitetään sekaan vielä juustoraastetta.
Puolukkahillo sopii lähes kaiken ruuan kanssa, mutta tämän erityisesti. Kasvikset lautsella piristävät melko aneemisen väristä ruokaa. En tunnu pääsevän kesäkurpitsasta eroon. Tällä hetkellä siivutan sitä juustohöylällä pannulle ja syön leivän päällä. Jos mussa asuisi runoilija, kirjoittaisin varmasti oodin kesäkurpitsalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti