Pyöräilin ihmeellisen pehmeänä elokuun lopun aamuna
venerantaan. Istuin kivellä ja katselin korkeaa, kesäistä taivasta. Pilvet
olivat vielä keveitä kuin hennot henkäykset. Vastarannan silhuetti oli
upottavan aaltoilevaa karhunsammalta. Jokin oli kuitenkin nyrjähtänyt jo
paikoiltaan ja painoi sydämen alla. Koivusta putosi keltainen lehti. Laiturit
olivat hiljentyneet. Päätin jälleen kerrankin
olla surematta. Ajattelin päiväntasaajan puuduttavaa sateen sekaista plus
kolmeakymmentä. Pilvisyysaste lienee siellä ainoa sääpuheenaihe. Ajattelin pohjoisemman Australian sadekausi-kuiva kausi –ilmastoa.
Ajatelkaa, monta kuukautta pelkkää sadetta. Suomen vuodenajat ovat rikkaus. Ja
silti minä suren.
Toukokuun valo ja tuoksuva maa saa minut sekaisin onnesta ja
odotuksesta. Koivujen tuoreet lehdet ovat kauneinta, mitä tiedän. Heinäkuussa
kauhistun lintujen laulun hiipumista. Elokuun pimenevät illat eivät riemastuta
minua. On vaikeaa olla ilman valoa. Puskea läpi tunnelista, jossa päivä vain
pilkahtaa saumojen raoista. Odottaa, että päivä voittaa yön. Taistelu, joka
tuntuu marraskuussa toivottomalta ja hämmästyttää aina maaliskuussa
tuloksellaan. Ja yhtäkkiä seison taas toukokuun kynnyksellä, enkä muista tästä
sielun melankoliasta mitään.
Vasta matkan alussa. Kevät on kaukana. En ole valmis. En
pakannutkaan vielä.
Haituvapyykit kuivuvat syyskuisessa aamussa. Aurinko ei anna vielä periksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti