Kesän viimeinen päivä

Pyöräilin ihmeellisen pehmeänä elokuun lopun aamuna venerantaan. Istuin kivellä ja katselin korkeaa, kesäistä taivasta. Pilvet olivat vielä keveitä kuin hennot henkäykset. Vastarannan silhuetti oli upottavan aaltoilevaa karhunsammalta. Jokin oli kuitenkin nyrjähtänyt jo paikoiltaan ja painoi sydämen alla. Koivusta putosi keltainen lehti. Laiturit olivat hiljentyneet.  Päätin jälleen kerrankin olla surematta. Ajattelin päiväntasaajan puuduttavaa sateen sekaista plus kolmeakymmentä. Pilvisyysaste lienee siellä ainoa sääpuheenaihe. Ajattelin pohjoisemman Australian sadekausi-kuiva kausi –ilmastoa. Ajatelkaa, monta kuukautta pelkkää sadetta. Suomen vuodenajat ovat rikkaus. Ja silti minä suren.

 

Toukokuun valo ja tuoksuva maa saa minut sekaisin onnesta ja odotuksesta. Koivujen tuoreet lehdet ovat kauneinta, mitä tiedän. Heinäkuussa kauhistun lintujen laulun hiipumista. Elokuun pimenevät illat eivät riemastuta minua. On vaikeaa olla ilman valoa. Puskea läpi tunnelista, jossa päivä vain pilkahtaa saumojen raoista. Odottaa, että päivä voittaa yön. Taistelu, joka tuntuu marraskuussa toivottomalta ja hämmästyttää aina maaliskuussa tuloksellaan. Ja yhtäkkiä seison taas toukokuun kynnyksellä, enkä muista tästä sielun melankoliasta mitään.

 

Vasta matkan alussa. Kevät on kaukana. En ole valmis. En pakannutkaan vielä.

 

Haituvapyykit kuivuvat syyskuisessa aamussa. Aurinko ei anna vielä periksi.