Minulla on vaivalloinen suhde metsään. Haluaisin rakastaa
sitä ehdoitta, mutta se mutkikasta, koska a) kammoan hirvikärpäsiä b) en osaa
suunnistaa c) en pidä rämpimisestä ja d) en tunnista metsän kasvillisuudesta
männyn ja kuusen lisäksi kuin puolukan ja mustikan. Koitan tällä hetkellä
kehittää suhdettani. Tarjoilen itselleni haasteita poikkeamalla pois
pururadalta. Ostin sienten tunnistuskirjan. Kaivoin varaston periltä saappaani.
Olen edistynyt. Kävin juhannuksena suolla. Loikin jo mättäältä toiselle ilman
jatkuvaa katsekontaktia asutukseen. Toin metsästä sieniä, jotka tunnistin ei-kärpässieniksi.
Tunteeni kasvavat päivä päivältä. Kaksi elementtiä erityisesti saavat sydämeeni
tulvahtamaan täyteen lempeä. Sammaleet ja jäkälät ovat lyöneet minut ällikällä.
Kiitos peruskoulun opetussuunnitelman, tyttäreni metsästi
kesän aikana kelpo määrän kasveja valokuvakasvioonsa. Olin ehdottomasti
innostuneempi tehtävästä kuin hän. Mitkään perusoravanmarjat ja –jalavat minua
eivät kuitenkaan saaneet syttymään. Ei, ei. Metsän matoissa, sammalissa ja
jäkälissä, on sitä jotain. Aikaisemmin luulin, että metsässä kasvaa yksi
sammal- ja yksi jäkälälaji. Tyttären tehtävämonisteessa niitä kuitenkin oli enemmän,
joten hämmentyneenä lainasin tunnistuskirjan kirjastosta. Yli 2000 lajia. WTF?!
Ymmärsin, että sammaleet ja jäkälät ansaitsevat tarkempaa
huomiota. Aloin tarkkailla sammaleiden värisävyjä. ”Sammaleen vihreä” on yleisesti
käytetty värisävy. Ei sellaista ole. Kangaskynsisammal ja sulkasammal ovat aivan
erivärisiä. Kaikki sammaleet eivät edes ole vihreitä. Jäkälillä on
käsittämättömän kummallisia nimiä, kuten kärsäpaisukarve ja rakkaluppo. Sammalmattojen
pehmeyksissä on huomattavia eroja. Jäkälät ovat sekopäisen vaikeita tunnistaa. Naavan
näkeminen on kuin lotossa voittaisi saastuneessa maailmassa. Sammaleiden lehdet
ovat kuin pieniä täydellisiä kukkia.
Maailmassa on ihmeellisiä, pieniä asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti