Vielä kymmenen vuotta sitten kirmailin pikajuoksumaisesti
paikasta toiseen. Jaksoin juosta joukkuepeleissä loputtomasti kentän päästä
päähän. En venytellyt koskaan. En kaivannut päiväunia. Nukuin kolmen pienen
lapsen kanssa vaatimattomia yöunia, mutta ulkonäköni ei kärsinyt siitä. En
käyttänyt minkäänlaisia ihonhoitotuotteita. En ollut kuullut lihaskunnon
ylläpidosta tai osteoporoosista.
Nyt en kirmaile. Nilkkani ovat löystyneet, kantapäässä on
luupiikki ja polveni on kipeä. Kuntoni on rapistunut. Kroppani kiljuu
venyttelyä. Ensimmäiset venyttelyliikkeet olisi tehtävä jo aamulla ennen
sängystä ylösnousua. Päiväunet ovat pelastukseni. Jos en nuku öisin kunnolla,
ulkonäköni näyttää monen viikon rappioputkituotokselta. Vessan hyllyllä on
monia ihonhoitotuotteita. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että en treenaa
lihaskuntoa. Vahdin kalsiuminsaantiani. Minua teititellään kaupoissa.
Parikymppiset voisivat hyvinkin olla lapsiani. Vyötärölle kertyy ylimääräistä.
Tämä kaikki vaatii hyväksymistä. Hämmästelen ikääni. Lapset
alkavat olla isoja, eikä niitä tehty teini-iässä, joten pakko kai ikääkin on
olla. Parisuhde on kestänyt 20 vuotta ja se alkoi vasta opiskeluaikoina. En voi
siis mitenkään olla enää kaksvitonen. En oikein tiedä, miksi mietin näitä. En
haluaisi enää olla parikymppinen. Viisaus, jota elämä on tuonut, on mahtavaa.
Arvokkaasti itsensä kantavat vanhat naiset ovat kauniita. Näen itseni lettuja
paistavana mummona. Silti pelkään jotain vanhenemisessa. Ainakin muistin
katoamisista. Ruumiin pettämistä niin, ettei enää kuulisi musiikkia, näkisi
rakkaitaan tai pääsisi ulos kevään ensimmäisinä päivinä.
Ehkä 50 vuoden päästä luen tätä ja hämmästelen, miksi
kirjoitin, mitä kirjoitin.
--------
Niin se varmasti onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti