Ole sinä.

Olin näennäisesti itsevarma teini. Kovaääninen ”aina valmis kuuluttamaan keskusradiosta” –tapaus, näytelmäkerholainen, tukioppilas, säheltäjä (Ja katsokaa: Hänestä tuli opettaja!). Minulla oli oma pukeutumistyylini ja juoksin melko häpeilemättä poikien perässä (luojan kiitos kännyköitä tai nettiä ei vielä ollut silloin).

 

En tietenkään ollut varma itsestäni. Jännitin jokaista esiintymistä. Jos poika katsoi minua, olin varma, että hän katsoi ohi. .Jos silloin kauan sitten olisi ollut pyöräilykypäröitä, en olisi uskaltanut polkea se päässä kouluun kiusaamisen pelossa. Tupakkaa ja alkoholi oli kokeiltava, koska muutkin niin tekivät. Seilasin päivittäin onnen huipulta murheen syvimpään alhoon. Drama queen, sekin olin. Pelkäsin elämää, vaikka samalla huusin sitä heti saapumaan luokseni.  

 

Nyt katson noita minusta syntyneitä. Silmät tokkurassa ne kömpivät lämpimän sängyn uumenista. Tekstaavat aamupalapöydässä leipä toisessa kädessä. Eivät löydä tavaroitaan. Katsovat minua kuin olisin sekopää ja heti seuraavana hetkenä pyytävät voimahalausta.

 

Hautaan kasvoni heidän hiuksiinsa ja hengitän syvään heidän tuttua, mutta jotenkin uutta tuoksuaan. Jotain joka on vielä tässä luonani, mutta karkaamassa jo muualle. Sydämessä on valtavasti sanottavaa. Siinä eteisessä se ei tule ulos suusta. ”Rakastan sinua juuri tuollaisena. Täydellisyyttä ei ole. Olet arvokas sinuna itsenäsi. Älä anna maailman musertaa sinua. Sinulla on aina minut. Kaikki helpottuu. Onni on ihan pientä.  Elämä on sinua varten. Ole rohkea. Ole sinä.”