Kukaan ei liene ole välttynyt kuulemasta, että maassamme on
meneillään kansalaiskeräys uuden lastensairaalan hyväksi. Asia saattaa jopa jo
tursua korvista ulos, ymmärrän, on lehtimainosta, ulkomainosta, tukikonserttia
ja tempauksia. En saa kuitenkaan rauhaa itseltäni, ennen kuin kirjoitan
asiasta, sillä oikeasti: tämä jos mikä on tärkeää.
Sain ensikosketukseni Helsingin Lastenklinikkaan
maaliskuisena päivänä lähes 15 vuotta sitten. Oli tuolloin kaikkea muuta kuin
oma siihenastinen itseni. Olin suorastaan äimän käkenä. Minusta oli tullut vuorokausi
sitten äiti. Oli pulmia. Sen lisäksi, että olin fyysisesti sekaisin pitkästä
synnytyksestä, oli minut äidiksi tehnyt pieni ihminen tuotu edellisenä iltana
ambulanssilla Lappeenrannasta Lastenklinikan teho-osastolle. Ajoimme mieheni
kanssa perässä, heti kun pysyin jotenkuten tolpillani. Lapsemme (se oli niin outoa,
todellakin, meidän lapsemme) joutui leikkaukseen. Odotimme. Mietimme nimeä. Oli
oltava nimi, maailman kaunein nimi, tälle lapselle, joka ei ollut kunnossa.
Itketti kauheasti.
Kun leikkaus oli ohi, alkoi osastoelämä. Se jatkuu
säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen. Jo tuolloin vuosituhannen vaihteessa,
huoneet olivat täynnä, eikä yksityisyyttä ollut. Osastolla päivätolkulla
viettäville vanhemmille ei ollut kunnollisia tiloja. Käytävät olivat täynnä
tavaraa. Viidentoista vuoden aikana osastojen paikat ovat vaihtuneet useita
kertoja. Rappaukset rapisevat, kosteus pilaa hengitysilman, tila loppuu. Tämän kaiken
olet varmasti kuullut tai lukenutkin jo. Viime keväänä lapseni siirrettiin
leikkaussalista Naistenklinikan puolelle väliaikaiselle osastolle, joka oltiin
avattu puoli tuntia aiemmin. Huoneet ammottivat
tyhjyyttä ja tarvikkeita sängyistä lähtien vasta kärrättiin sisään.
Poliklinikkojen puolella käymme useita kertoja vuodessa. Ne näyttävät lähes
joka kerralla erilaisilta, koska tiloja joudutaan jatkuvasti muunteleman eri
tarkoituksiin tilan loppuessa kesken remonttien alla. Yksi poliklinikka
yhdistettiin juuri Meilahden eli aikuisten puolelle, fyysisestikin noin kilometrin
päähän Lastenklinikasta.
Kukaan ei halua lapsen joutuvan sairaalaan. Kun on kerrankin
nähnyt pienen ihmisen johdossa ja härveleissä, niiden varassa ja armoilla,
ymmärtää, ettei kaikkivoipaisuutta ole. Voi vain istua vieressä ja toivoa
vimmatusti. Jo päivä lapsen kanssa sairaalassa on rankka, ei mitään tavallista.
Kova penkki ja patja lattialla; vieressä toinen, vieras perhe. Puhumattakaan
siitä, että lapsella on kipuja tai toimeenpiteet sattuvat. Käsi ylös, jos pelkäät
kipua tai kestät sitä huonosti. Mieti paikallesi pieni lapsi, joka ei ymmärrä,
miksi häntä satutetaan.
Sinulla ei ole mitään syytä olla osallistumatta. Jos sinulla
ei ole omia lapsia, mieti jotakin sinulle tärkeää pientä ihmistä. Jos lapsesi
ovat jo isoja, mieti lapsenlapsiasi. Jos et pidä lapsista (Tiedäthän, että olet
ollut sellainen itsekin?), ajattele ahtaissa ja hajoavissa tiloissa töitä
tekeviä ammattilaisia. Sairaala on koko Suomen lapsille, joten mahdollinen
asumisesi kehä kolmosen ulkopuolellakaan ei voi olla selityksesi. Rahallakaan
on turha tätä selitellä. Kaikki käy: euro, kymppi tai viisikymppiä. Jos et
mielestäsi mitään pysty rahoistasi irrottamaan, jätä viikonlopun kaljatölkki
tai karkkipussi ostamatta. Jos perustelet osallistumattomuuttasi sillä, että et
periaatteessa osallistu, koska tällaiset hankkeet pitää valtion kustantaa,
muuta mielipidettäsi. Oletko siis sitä mieltä, että sairaala on jätettävä
rakentamatta?
Onko sinulla pokkaa sairaalan valmistuttua hurrata maailman
parhaimmalle lastensairaalalle, mutta kysyttäessä myöntää, ettet osallistunut
siihen eurollakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti