Pakkaamisesta

Meidän perhe pakkaa taas. Ehkä joku pitää pakkaamisesta. En kuulu heihin.

 

Pakkaaminen alkaa jo kuukausia ennen matkaa, kun mieheni alkaa keräillä lähes tyhjiä hammastahna ja partavaahtopurkkeja jemmaan. ”Kun ei tuo mitään ylimääräistä takaisin, jää enemmän tilaa tuliaisille” (joita mieheni ei osta). Noin kuukausi ennen matkaa joku tekee ”mitä mukaan matkalle” –listan. Se häviää välittömästi ja löytyy noin kaksi päivää ennen matkan alkua. Jos listan on tehnyt jompikumpi perheen miehistä, siitä puuttuvat rintaliivit, naamarasvat, huulikiillot ym. elintärkeät naiselliset tarvikkeet, joten lista on tehtävä uusiksi. Pari viikkoa ennen reissua toteamme, kuten joka vuosi, että matkalaukkumme ovat erityisen epäkäytännöllisiä, vääränkokoisia ja rikki. Voivottelemme suureen ääneen asiaa tekemättä sille mitään. Alkaa lasten riitely matkalaukuista. Jokainen haluaa oman. Yritämme miehen kanssa ratkaista tilannetta ensin hyvällä, sitten pahalla.

 

Matkalaukut pyörivät ympäri taloa pari viikkoa. Niitä mäiskitään ja ei mäiskitä pois imuroinnin tieltä. Keskimmäinen kirjoittaa äidinkielen kirjoitelman itsestään ja korostaa siinä talomme raivostuttavan pientä kokoa. Tekisi mieli soittaa äidinkielen opettajalle ja selittää syynä olevan matkalaukkujen invaasion. Itse pakkaamisprosessi kestää noin tunnin. Listaa ei katso kukaan. Esikoinen ei pakkaa juuri mitään, koska ”ei ole sopivia vaatteita kuka antais rahaa ostaa”. Keskimmäinen mäiskii viime tipassa matkalaukkuun ensimmäisenä kaapista vastaan tulevat vaatteet. Kuopus ei osaa päättää. Minä otan liikaa ja mies liian vähän. En koskaan käytä jokaista mukaan ottamaani vaatekappaletta. Mies etsii parin ensimmäisen päivän jälkeen pyykinpesumahdollisuutta. Sukkia on kaikilla aina liikaa, vaikka niitä ottaisi mukaan vain yhdet.

 

Pakkaaminen lyhyemmälle tai pidemmälle matkalle lennättää minut aina eri aikaan. Aikaan, jolloin lapset olivat pieniä. Jo tunnin reissulle piti pakata mukaan parit vaihtovaatteet joka mukulalle; tutteja, rättejä, pilttejä ja viihdykkeitä unohtamatta. Aina jäi jotain, jos ei kotiin, niin reissukohteeseen. Ihmeellistä kyllä lapsista ei kukaan koskaan unohtunut mihinkään. En ihmettele yhtään vanhempia, jotka jäävät mieluiten lastensa kanssa kotiin. Kuinka paljon helpompaa!

 

Silti ei ole koskaan tullut mieleen olla lähtemättä. Maailma ei ole vain tässä. Se elää ja hengittää tuhansienkin kilometrien päässä. Siellä odottaa sata tarinaa, jotka saavat ymmärtämään paremmin tätä kaikkea.  Puhumattakaan kotiinpaluusta, joka on ehkä parasta. Koti, joka näyttää tutulta, mutta jotenkin ihan uudelta. Matkalaukut tyhjennetään takaisin kaappeihin. Eivätkä lapset vähään aikaan valita pienestä talosta hotellihuoneiden ja lentokoneiden jälkeen.