Ei muita

Huitsinhiekanperäpökölässä oltiin. Tuhannen kilometrin päässä perheestä. Riittävän kaukana kaikesta. Söin aamulla ison lautasellisen kaurapuuroa ja kaksi hapankorppua (”Miehen tehtaasta”, ajattelin ohikiitävän hetken, ”Minun mussukkani tehtaasta.”). Istuin sitten puoli tuntia hotellihuoneeni nojatuolissa ja kuuntelin hiljaisuutta ympärilläni. ”Ripeästi, ripeästi”, kannustin itseäni, ”Nyt liikkeelle!” Vain kävelemällä saisin kiinni niistä aivan lähellä lymyävistä ajatuksista, joista en saanut vielä linja-autossa kiinni. Matkalla tänne, jossa kukaan ei tuntisi minua (Ja kukaan-sanalla oikeasti taisin tarkoittaa myös itseäni. Erityisesti itseäni.).

 

Patikkareitin alun asfalttiosuudella minut ohitti bussi täynnä ruskamatkailijoita. Olin törmännyt heihin jo kyläkaupalla.  He tyhjensivät grillimakkarahyllyä. Huomasin, että halusin itsekkäästi retken vain itselleni. Koko Pohjois-Lapin luonnon piti olla varattu vain minulle, kun nyt kerrankin olin paikalla! En ollut valmis edes näkemään polulla muita ihmisiä, saatikka kuuntelemaan yhtäkään heidän tarinaansa. Kaksi vuorokautta yksin ja olin jo valmis erakoitumaan. Päätin hidastella. Pysähdyin kuvaamaan syksyn väreissä liekehtiviä varpuja. Ihmettelin naavaa, joka roikkui männyistä. Erämaapolun alussa popsin puolukoita ja kuulostelin mahdollisia muiden ihmisten ääniä. Ei kuulunut. Ilo oli ennenaikaista. Parin sadan metrin taivalluksen jälkeen kuului. Päätin ottaa ystävällisen, mutta päättäväisesti eteenpäin puskevan rooliin. Tervehdin jokaisen ohittamani taivaltajan napakan mitäänsanomattomasti. Loikin kantojen yli kuin hirvi. En halunnut kuunnella ihmisten keskusteluja Helsingin energiayhtiöiden vaikeuksista enkä ryppyvoiteista. Lisäksi toiseen kantapäähäni oli syntymässä valtava rakko, joka muistutti jokaisella askeleella, että rakkolaastareita ei ollut mukana.

 

Pääsin kääntöpaikalle, vanhalle puiselle erämaakirkolle, joka oli seissyt niityn reunalla monia saamelaisia sukupolvia nähden. Viereisen järven vesi oli ihmeellisen kirkasta. Istuin kivellä ja söin eväitä. En kuullut puhetta. En hitustakaan maailman humusta. Maailma oli ihmeellisen kaunis ja paikoillaan. Noin varttitunnin. Täysi rauhoittuminen oli nimittäin mahdotonta, koska laskeskelin mielessäni bussilastillisen etenemisnopeutta. Aloitin siis melko rivakan etenemisen takaisinpäin. Porukka tuli minua vastaan jo ensimmäisillä pitkospuilla. Huokaisin helpotuksesta, mutta jalkani eivät. Kantapääni oli niin tulessa, että pysähtyminen oli mahdotonta. Oli vain pysyttävä liikkeessä. Ohitin saksalaispariskunnan, joka oli pysähtynyt kuvaamaan sientä. Niin, sientä. En olisi ymmärtänyt heitä vielä tunti sitten, mutta nyt se oli aivan selvää. Totta kai sieni oli kuvattava. Jokin oli nyrjähtänyt minussa paikoiltaan. Eikä se nyrjähdys liittynyt kipeisiin jalkoihini.

 

Neljän tunnin patikoinnin jälkeen olin takaisin hotellilla. Potkaisin kengät jalastani ja vilkaisin rakkoani. Se oli maailmanennätyskokoa. Olin valtavan poikki. Olin valtavan tyytyväinen. Olin valtavan, ihanan yksin. Hotellihuoneessa, jonka oven sai kiinni ja jossa ei tarvinnut kohdata ketään. Kaaduin sängylle. Ajattelin, että tästä on kirjoitettava. Heti. Heti kohta. Sitten nukahdin.