Lapset ovat olleet neljä päivää koulussa. Olen ollut siis
neljä arkipäivää oikeesti vuorotteluvapaalla. Ensimmäisenä päivänä haahuilin
huoneesta toiseen kelloa tuijotellen. Pesin kaksi ikkunaa puolihuolimattomasti.
Toisena päivänä tuijotin Andreas Thorkildsenia, kuuntelin sadetta ja lauloin.
Kolmantena päivänä kirjoitin kaksi lehtijuttua ja kuuntelin sadetta. Tuntui
lähinnä oudolta. Ei hyvällä tavalla, mutta ei epätoivoisellakaan.
Neljäntenä päivänä pyöräilin lempipyöräreittini. Aamu oli ihmeellisen kirkas. Taivas kiisi niin
huimaavan korkealla kuin se voi kesäpäivänä parhaimmillaan tehdä. Tuuli suhisi
loppukesän puissa. Välillä poljin niin lujaa, että silmiin nousivat kyyneleet
ja irtokivet tempoilivat fillarin renkaissa kilisten. Välillä poljin niin
hitaasti, että näin jokaisen puolukan pientareella ja tunsin tien kaikki
kohoumat. Suhahdin kuolleen ketun, kerityn lampaanvillakasan ja puoliksi juodun
viinapullon ohitse. Kenkkuilevaan polveen ei sattunut. Fillarin vaihteet
toimivat kuin unelma. Elämä virtasi minuun. Mitään ei virrannut pois. Olin
juuri siinä. Pää ei juossut maailmalla. Kaikki oli täydellisesti kohdillaan.
”Jotain tällasta just salaa toivoin”, ajattelin. ”Jotain just
tällasta.”
Tenttikirja vai sienimetsä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti