Uskaltamisesta

”Mitä sä meinaat tehdä koko vuoden?!” Olisi ehkä hyvä olla joku vastaus valmiina. Alkaa kaduttaa koko juttu, kun ei osaa vastata jämäkästi. Ladella koko suunnitelmalistaa ja tavoitteita. Niin vaikeaa tämä on muutenkin. Näen unta oppilaista. Hyvää unta; halata tekisi mieli, kun näkee. Käyn säännöllisesti tuijottelemassa pankkitilin tapahtumia. Yhtään ei vaatekaupoille lähdetä pyörimään ei. Voiko näin yleensäkään tehdä? Jäädä pois töistä. Olla tekemättä työtä.

 

Ovat ne muutkin. On se kai sitten minullakin oikeus. Työpsykologi sanoi, että se on okei. Mies sanoi, että tee se ja antoi suukon. Lapsia hymyilyttää: Se saattaa leipoa sämpylöitä välipalaksi. Niistä, joiden silmissä vilahtaa vain kateus, voi olla välittämättä. Ehkä hekin uskaltavat joskus.

 

Ei mulla ole vastausta. On yksi vuosi elämästä edessä. On tämä minä, jolle alkaa vihdoin hämärästi hahmottua, mitä se haluaa olla ja mitä ei. On tämä perhe, jota taidan tarvita tällä hetkellä enemmän kuin se minua. On ehkä sienimetsä, ehkä opinnot, ehkä kitaransoittoa. Vuoden päästä on toivottavasti kärsivällisempi ja elämään vieläkin luottavaisemmin suhtautuva nainen, jonka korvien väliin ei kiire pääse.

 

Tuntuu kuin valtavasti isoa olisi alkanut tapahtua vasta noin nelikymppisenä. Uskalsin vuoristoratoihin. Uskalsin aloittaa laulamisen. Uskalsin myöntää, että tästä kirjoittamisesta voi tulla jotain. Ja nyt tämä. Tuntuu hurjalta, ihanan hurjalta.

                                   Nämä kädet yrittävät tulevaisuudessa myös olla tekemättä.