Sanoja peräkkäin jääkaapin ovessa

Mulla ei ole suhdetta runouteen. Tai no okei, okei. On ne teini-iän rakkausahdistusrunot. Ja muistaakseni yksi runo, jossa ylistin appelsiineja.

Olen opiskellut neljä opintopistettä lyriikkaa eli runoutta. Kurssi oli tervan juontia. Olin kertakaikkisen väärissä housuissa. Mutta jotain se antoi sekin tuska, nimittäin rohkeutta laittaa sanoja peräkkäin runon muotoon ja tölväistä ne nyt tänne kaikkien nähtäville.

Magneettisanat ovat vapauttavia. Niitä oikeasti voi vain rennosti latoa peräkkäin. Käytin niitä neljäsluokkalaisten kanssa töissä. Meillä oli runoruutu taulun kulmassa. Aluksi runoja syntyi harvakseeltaan, jossakin vaiheessa vuoroista jo tapeltiin. Runoista tuli upeita. Taas yksi osoitus siitä, mihin kaikkeen lapset pystyvät.

No mutta seuraavat, ne ovat 40-vuotiaan. 14-vuotiaan tyttäreni mielestä yksi näistä oli hyvä. Huumoripläjäykseksi. Muistakseni Mika Waltari ohjeisti aloittelevia kirjailijoita opuksessaan "Aiotko kirjailijksi?" jotenkin niin, että älä nyt herran tähden ainakaan runojasi esittele kaikelle kansalle, koska ne eivät todennäköisesti todellakaan ole hyviä. Sitä paitsi runoilijan elämä on yhtä helvettiä.