Loppukesä on haikea. Linnut eivät enää laula. Kukat kukkivat
ja kuolevat sellaisella vauhdilla, ettei perässä pysy. Maan tuoksuminen on
kaukainen muisto vain. Luumupuu näyttää tänäkin vuonna kuolleelta. Ja taas,
taas kerran ärsyttävät nuo punaherukat.
Punaherukka on puutarhan wanna be kingi. Se on täysin
nitistämätön. Vaikka vedät puskat sahalla puolen metrin korkuisiksi joka vuosi,
se survoo röyhkeästi tilaa muilta marjoilta levitellen runsaudesta rötköttäviä
oksiaan jokaiseen ilmansuuntaan, väli-ilmansuuntia unohtamatta. Sen huutavan
punaiset marjat toitottavat kilometrin päähän olemassaolostaan, vaikka linnut
nakkelevat niskojaan niille. Herukan itsetuntoa se ei tunnu horjuttavan. Kerään
vierestä vadelmia, siihen vilkaisematta, mutta ylpeästi se katsoo minuun. Tunnen
sen ilkikurisen hymyn kuumottavan olkapäässäni. Marjoista puuttuu puolukoiden
hillitty charmi. Vaatimaton maanläheisyys ja piilottelu. Tummanpunainen
kiistaton kauneus. Punaherukka on liian räiskyvä, läpikuultavasti. Tiedättehän,
ne siemenet. Ne näkyvät ulkopuolellekin. Ja päädyssä musta töpö, kuin kehittely
olisi jäänyt puoliväliin. Ja maku sitten. Kummassakin hapan, mutta herukassa
niin kovin paljon hyökkäävämpi: ”Hähää, sain sinut maistamaan!” Pettymys, se on
valtava.
Mitä oppilailleni toitotankaan… Ei ei, tämä osui omaan
nilkkaan! ”Kaikkien kanssa on tultava toimeen, mutta ystävät voit valita itse.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti